Tuona ajattomana hetkenä valo tulvii sisään

Miten kohtaisin jokaisen ihmisen juuri nyt tässä hetkessä, jos menneisyyden muistoille tai ajatuksille ei olisi annettu valtaa värittää kohtaamista?

Henkilönähän en oikeastaan voi tuntea yhtään ketään, en todella. Menneet kokemukseni vain väittivät minulle, että tuntisin. ”Joo. Se on just tuollainen. Noinhan se teki myös vuonna 2001, kun…” Näenkin vain omat uskomukseni, jotka olen toisen päälle heijastanut. Mielipiteiden Post-it -lappuja peittämässä sitä, mikä On.

Sitten mieli pysähtyy hetkeksi. Silmänräpäyksen ajaksi mielestä katoaa se tarina, joka äsken näytti täyttävän koko tietoisuuden. Tuona ajattomana hetkenä valo tulvii sisään. Tai se näyttää tulvivan sisään; todellisuudessa tunnistetaan se tosiasia, että Tietoisuuden valo on aina ollut. On autuus, rauha, ja se näennäinen toinen niin täydellinen. Naurattaa. Ilo ei tunnu mahtuvan sisääni. Eihän se mahdukaan! Ääriviivatkin tuntuvat sumenevan valoon.

Sitä se todellinen anteeksianto taitaa olla. Sitä, että katson läpi tuomitsevien ajatusteni (ego; menneet kokemukset; näennäinen erillinen itse), jolloin se avara tila, joka ei ole koskaan poistunutkaan kokemusteni taustalta, loistaa jälleen kirkkaana. (Ainahan se loisti, eikä se koskaan ole ollutkaan loistamatta.) Tietoisuus tunnistaa taas Itsensä. Tässä anteeksianto on luonnollisesti jo toteutunut; Tietoisuus tunnistaa oman viattomuutensa. 

Näennäinen toinen saa olla sellainen kuin on. Ja sitten sellainenkin toiminta, joka toisessa aiemmin ärsytti – ja jonka lävitse nyt katson – näyttää sekin vähitellen haihtuvan, menettävän otettaan.

Olinkin vain itse pitänyt siitä ärsytyksestä kiinni, koska keskityin vain niihin muistilappuihin.

Mielen luomat ääriviivat alkavat sumentua. Ei olekaan enää ketään ”toista” joka olisi muusta erillään. Tietoisuus loistaa Itsessään ja Itsenään.

Tarina vesitipasta ja siitä, miten se luuli olevansa erillinen

Vesitippa luuli olevansa erityinen. Se vertaili itseään toiseen vesitippaan, joka oli eri kokoinen. ”Kunpa minä vain kasvaisin vielä suuremmaksi.” Päivät pitkät se peilaili itseään järven pinnasta. Aika kului kärsimykseen: koskaan ei ollut aivan hyvä.

Eräänä päivänä tuli rakkauden tuuli, joka puhalsi vesitipan järveen. Siinä hetkessä sen täytti valtava ilo ja rauha; se ymmärsi, että ei koskaan ollutkaan erillään valtavasta järvestä, vaan se itsessään.

Tuona kauniina päivänä järvestä heijastui valo.

Miten olla onnellinen?

Onnellisuus on sitä, että tietää oman olemisensa sellaisena kuin se on. Onnellisuus on yhtä kuin olemisen tietäminen (knowing of being). Yleisnimitys olemisen tietämiselle on minä (I). Me kutsumme itseämme minuksi, ”minä olen”. Saman kokemuksen uskonnollinen nimi on Jumala. Kun jätämme huomiotta oman olemisemme tietämisen (knowing of our own being), sekoitamme olemisen kokemiseen mukaan rykelmän ajatuksia ja tunteita. Kun peitämme näkyvistä olemisemme todellisen luonteen, peitämme samalla näkyvistä onnellisuuden. Tämän vuoksi erillinen itse on aina onneton, aina etsimässä onnellisuutta; koska erillinen itse on rajoitus, supistus puhtaan olemisen varsinaisessa luonteessa.

Rupert Spira

Vapaasti käännetty katkelma Rupert Spiran puheesta, joka löytyy alkuperäisenä videona täältä.

Totuus ei tarvitse puolustamista

Elämän tarkoitus on olla onnellinen. Onnellisuus on synonyymi sille, että tietää ja tuntee oman Todellisen Luontonsa. Se on kaikille yhteinen, jaettu luontomme. Tätä on nimitetty kautta aikojen, traditiosta riippuen monella eri nimityksellä, kuten Tietoisuus, Rakkaus, Jumalan Ääretön Olemus, Itse. Sinä olet Se. Toisin sanoen elämän tarkoituksena on tietää ja tuntea todellinen olemuksemme, todellinen luontomme.

Intuition, korkeimman itsen, tai sydämesi ääni puhuu tuon Itsen puolesta. Se ei kuitenkaan puolusta, sillä totuus, todellinen luontosi ei tarvitse puolustamista. Intuition äänen periksiantamaton kuunteleminen ja sen seuraaminen johtavat lopulta tietoisuuteen omasta todellista luonnostamme. Tällöin subjekti–objekti -mallille ei ole enää tarvetta, sillä Tietoisuus on silloin tietoinen Itsestään. Erillisyyttä ei ole.

Erillisyys on harha

Valheellinen minuus tai erillinen itse, ego, joka on kimppu uskomuksia ja menneisyyden kokemuksia, katoaa tietoisuuden valossa. Tarkemmin sanottuna tietoisuuden valo osoittaa egon olemattomuuden. Mieli on silloin vapaa pelosta ja sitä kautta egomielen loputtomista ristiriidoista, sillä niiden aiheuttajan olemattomuus ja mahdottomuus on viimein paljastunut.

Ajatusleikkinä voisi käyttää absurdia tilannetta, jossa valtameren aalto hetkellisesti erehtyisi luulemaan olevansa erillinen olemus tai entiteetti. Jos aaltoa pyydettäisiin katsomaan sisään, alaspäin, huomaisi se, ettei koskaan ollutkaan erillinen entiteetti, vaan peräisin valtamerestä – Valtameri Itse.

Lue pieni tarina vesitipasta, joka luuli olevansa erillinen.

Olen täällä vain ollakseni todella avuksi.

Ihmeiden oppikurssi, tekstiosa s. 30.