Pidätkö sinäkin laulamisesta? Minulle laulaminen on aina ollut luonnollinen osa elämää. Vanhempieni mukaan päiväkodin tädit askartelivat minulle aikoinaan pahvisen mikrofonin, koska rakastin laulamista niin paljon.
Kuten moni muukin ammattimuusikko, kävin läpi perinteisen koulutusreitin. Peruskoulu, musiikkilukio, laulun ammattiopinnot konservatoriossa, laulunopettajaopinnot korkeakoulussa. Opintojen ohessa painopiste laulamisesta nauttimisesta alkoi luonnollisesti siirtyä enemmän ja enemmän laulutekniikka-painotteiseksi. Esimerkiksi kysymys ”miten laulan helposti korkealle?” muutti salamyhkäisesti ajatukseni laulamisesta: siitä oli tullut jotakin, jota minun tulee hallita ja jossa minun täytyy onnistua sen sijaan, että olen instrumentti, väline tai kanava sen sanomattoman ilmaisuun.
Älä kuitenkaan käsitä minua väärin! Tekniikan opiskelu on olennainen osa lauluopintoja – tai mitä tahansa taitoa, mitä opetellaan. Pakollista siitä tulee siinä vaiheessa, kun aiotaan ammattilaiseksi, laulunopettajan ammatista puhumattakaan. Laulunopettajan kun on olennaista ymmärtää miten instrumentti toimii, jotta voi auttaa oppilastaan kehittymään juuri hänelle sopivalla tavalla. Ilman opintojani en olisi luonnollisesti pystynyt suoriutumaan töistäni esiintyjänä ja laulunopettajana.
Osaamisen antaminen inspiraation käyttöön
Jossain vaiheessa tulee kuitenkin eteen vaihe, jolloin se kaikki hankittu tekninen osaaminen annetaan pois. Irtipäästö tapahtuu luonnollisesti silloin, kun sen minän lähde, joka olen luullut olevani, etsitään. Löytyykö sitä? Kuten Ramana Maharshi kysyi: ”Kuka minä olen?”
Silloin taiteilija on todella vapaa olemaan kanava sille, joka haluaa ilmentyä hänen kauttaan. Todellista rohkeutta onkin uskaltaa astua sivuun. Istahtaa vänkärin paikalle, ja antaa ratti inspiraation käyttöön. Silloin kuulijan iho menee kananlihalle, silloin kyynelkanavat aukeavat. Kun taito annetaan inspiraation käyttöön, jokainen siitä osalliseksi pääsevä tunnistaa sen jollakin ihmeellisellä tavalla tutuksi.
The greatest discovery in life is to discover that our essential nature does not share the limits nor the destiny of the body and mind.
Rupert Spira