Avainsana: mielenrauha

Miten kohtaisin jokaisen ihmisen juuri nyt tässä hetkessä, jos menneisyyden muistoille tai ajatuksille ei olisi annettu valtaa värittää kohtaamista?

Henkilönähän en oikeastaan voi tuntea yhtään ketään, en todella. Menneet kokemukseni vain väittivät minulle, että tuntisin. ”Joo. Se on just tuollainen. Noinhan se teki myös vuonna 2001, kun…” Näenkin vain omat uskomukseni, jotka olen toisen päälle heijastanut. Mielipiteiden Post-it -lappuja peittämässä sitä, mikä On.

Sitten mieli pysähtyy hetkeksi. Silmänräpäyksen ajaksi mielestä katoaa se tarina, joka äsken näytti täyttävän koko tietoisuuden. Tuona ajattomana hetkenä valo tulvii sisään. Tai se näyttää tulvivan sisään; todellisuudessa tunnistetaan se tosiasia, että Tietoisuuden valo on aina ollut. On autuus, rauha, ja se näennäinen toinen niin täydellinen. Naurattaa. Ilo ei tunnu mahtuvan sisääni. Eihän se mahdukaan! Ääriviivatkin tuntuvat sumenevan valoon.

Sitä se todellinen anteeksianto taitaa olla. Sitä, että katson läpi tuomitsevien ajatusteni (ego; menneet kokemukset; näennäinen erillinen itse), jolloin se avara tila, joka ei ole koskaan poistunutkaan kokemusteni taustalta, loistaa jälleen kirkkaana. (Ainahan se loisti, eikä se koskaan ole ollutkaan loistamatta.) Tietoisuus tunnistaa taas Itsensä. Tässä anteeksianto on luonnollisesti jo toteutunut; Tietoisuus tunnistaa oman viattomuutensa. 

Näennäinen toinen saa olla sellainen kuin on. Ja sitten sellainenkin toiminta, joka toisessa aiemmin ärsytti – ja jonka lävitse nyt katson – näyttää sekin vähitellen haihtuvan, menettävän otettaan.

Olinkin vain itse pitänyt siitä ärsytyksestä kiinni, koska keskityin vain niihin muistilappuihin.

Mielen luomat ääriviivat alkavat sumentua. Ei olekaan enää ketään ”toista” joka olisi muusta erillään. Tietoisuus loistaa Itsessään ja Itsenään.