Vesitippa luuli olevansa erityinen. Se vertaili itseään toiseen vesitippaan, joka oli eri kokoinen. ”Kunpa minä vain kasvaisin vielä suuremmaksi.” Päivät pitkät se peilaili itseään järven pinnasta. Aika kului kärsimykseen: koskaan ei ollut aivan hyvä.
Eräänä päivänä tuli rakkauden tuuli, joka puhalsi vesitipan järveen. Siinä hetkessä sen täytti valtava ilo ja rauha; se ymmärsi, että ei koskaan ollutkaan erillään valtavasta järvestä, vaan se itsessään.
Tuona kauniina päivänä järvestä heijastui valo.