Tässä kirjoituksessa tuodaan esille nondualistinen näkemys itsensä löytämiseen tai rakastamiseen. Relatiivisella tasolla voidaan puhua itsensä löytämisestä, kun tarkoitetaan ihmisen persoonallisten ominaisuuksien oivaltamista. Absoluuttisella tasolla itsensä löytämisellä tarkoitetaan persoonallisuuden taustalla olevan tietoisuuden oivaltamista.
Muodon tasolla voimme puhua itsemme rakastamisesta; siitä, että rakastaa esimerkiksi omaa kehoaan, persoonallisuuttaan, muistojaan, arvojaan ja elämäänsä sekä kaikkea sitä, mitä siihen kuuluu.
Ramana Maharshi sen sijaan puhui itsensä löytämisestä, eikä hän viitannut tällä edellä mainittuun itsensä (persoona) rakastamiseen tai oivaltamiseen, esimerkiksi mitä yksilö haluaa vaikkapa persoonana maailmassa tehdä. Hän puhui siitä itsestä, joka on kaiken tuon taustalla ja samalla näiden edellä mainittujen ilmiöiden raaka-aine.
Hän puhui siitä, miten oman todellisuutemme oivaltaminen on avain rakkauteen ja onnellisuuteen, rakkaus ja onnellisuus itse. Tämä yhteinen todellisuutemme ei nimittäin laita painoarvoa rajoille, persoonallisuuksille tai erillisille ihmisille. Se ei myöskään kiellä yhtäkään ilmenevää rajaa, persoonallisuutta tai erillistä ihmistä. Se vain nauttii kokemistaan ilmentymistä, elämästä, samalla tuntien itsensä; samalla ymmärtäen, että jos jokin ulkoinen osa-alue muuttuu, sen onnellisuuden lähde ei ole kadonnut minnekään.
Mistä meren aalto on tehty?
Vertauskuvallisesti meren aalto ei voi todella tietää oman olemassaolonsa ydintä keskittymällä omiin hetkellisiin ääriviivoihinsa, rajoihinsa. Se tuntee itsensä vain katsomalla sisään päin ja tiedostamalla sen, että se on tehty merestä. Että se on meri itse. Ja myös seuraava ilmestyvä aalto; oli se sitten suurempi tai pienempi, on taas meri itse.
Meren aalto ei voi todella rakastaa itseään, ennen kuin se on oivaltanut oman todellisen luontonsa (meri), koska sen rajoittunut mieli (meren osa, ego, supistuma tietoisuudessa) on niin huolestunut oman elämänsä loppumisesta. Miten meren aalto voisi tällöin rakastaa toista aaltoa, todella? Se kauneus, jonka se näkee toisessa aallossa on pelkkä häivähdys siitä kauneudesta, josta se itsekin on tehty. Aallon täytyy kuitenkin löytää kauneuden todellinen syy, jotta se voisi viimein huokaista helpotuksesta ja ymmärtää, ettei sen elämä voi päättyä.
Tästä näkökulmasta katsottuna meri ei voi olla rakastamatta itseään, eikä mitään siitä, mitä se ilmentää. Jokainen erillinen aalto on se sama, hetkellisesti näennäisen muodon ottanut meri, ja sen täytyy palata siihen, itseensä. Mutta todella, miten vesi voisi edes palata itseensä, jos se oli sitä jo silloinkin, kun ei sitä huomannut?
Tule tietoiseksi itsesi tiedostamisesta
Sinä olet jo se, joka olet. Tule kiinnostuneeksi oman tietoisuutesi tiedostamisesta. Tästä lähtökohdasta katsottuna elämä virtaa luonnollisesti. Tästä lähtökohdasta käsin toimintamme maailmassa kumpuaa rakkaudesta ja totuudesta. Täältä käsin valintamme kumpuavat sydämestä, eikä se erehtynyt uskomus, että olisimme erillisiä (egoja) voi toimia. Meri kokee itsensä itse luomansa aallon kautta.
Kuvainnollisesti puhuttuna intuitio on meren olemus, joka on aina läsnä meren aallon mielessä. Se on siellä silloinkin, kun se vielä luulee olevansa pelkästään erillinen aalto, jonka elämällä on alku ja loppu. Intuitio aallon mielessä on meren ääni (sinun sydämesi ääni), joka kuiskii: ”katsopas sisään päin hupsu; olet näköjään unohtanut, kuka olet”.
Joskus kaksi aaltoa muodostuvat rinnakkain, jotta ne voisivat olla yhtä yhdessä. Rakkaus on todellista kahden aallon välillä silloin, kun ne molemmat ymmärtävät, etteivät ne tarvitse toisiaan, jotta voisivat olla onnellisia. Juuri tästä syystä ne haluavat rakastaa itseään toistensa kautta, sillä ne tietävät, että ne ovat todella yhtä.
