Ei ole totuuden mukaista kieltää sitä, mitä koen. Sen tehtävänä on näyttää minulle jotakin, mitä en ole itsessäni vielä kohdannut rakkaudella.
Valaistumisessa todellinen olemuksemme paljastaa meille itsensä; tämä tiedostaminen on yhteisesti jaettu olemuksemme
Henkinen havahtuminen tarkoittaa sen oivaltamista, ettemme olekaan tämä erillinen entiteetti, jonka puolesta olemme elämäämme eläneet. Sen jälkeen alkaakin todellinen etsintä; kuka todella olemme. Aalto alkaa etsiä vettä. Etsimme ulkopuoleltamme, kunnes tajuamme katsoa lähempää kuin arvaammekaan.
Sisäinen ohjauksemme käyttää kaikkea egon keksimää Rakkauden työvälineenä heräämiseen, jos sallimme. Meidän tehtävämme on herätä tästä ilmiömaailman unesta ja oivaltaa, että emme ole koskaan olleet erillään siitä, mitä olemme. Erilaiset identiteetit ovat egon keksintöä, jotka pitävät yllä tarinaa erillisyydestämme. Kuitenkin, kun Antti katsoo sisäänsä, löytää hän vain oman itsensä puhtaana olemisena, läsnäolona, tiedostamisena. Sama pätee Kaijaan, Penttiin, Liisaan, Michaeliin, Airaan ja Vladimiriin. Häiriintyykö tiedostaminen Antin kehosta? Kokeeko tiedostaminen, että Antin kehon pitäisi hävitä, jotta se voisi tuntea itsensä? Ei varmasti. Ongelma on sillä ajatuksella, joka uskoo olevansa Antti.
Tiedostaminen, läsnäolo, tietoisuus, rakkaus, todellinen itse; vain on. Se kohtaa jokaisen näennäisen erillisen itsen, ihmisen, identiteetin samalla rakkaudella, sillä se tietää, että jokaisessa näennäisessä erillisessä se kohtaa vain itsensä.
Useampi ei vain halua vielä katsoa sisäänpäin. Haluamme oikeuttaa meille tehdyt vääryydet ja kokemukset pitämällä tarinaamme yllä: toimimalla näihin menneisiin kokemuksiin vedoten. Samalla omat valintamme vaikuttavat myös kaikkiin muihin (näennäisiin), kollektiivisella tasolla. Mutta montako ihmistä tarvitaan heräämiseen? Yksi. Eihän muita ole.
Kun näet yöllä unta, jossa joudut lentokoneen matkustajana onnettomuuteen, kaikki tuntuu todelliselta. Kone laskeutuu lumiselle vuorelle. Kaikki matkustajat pääsevät ulos koneesta. Lumi tuntuu käsissä kylmältä ja kostealta. Palelee. Mutta kun heräät unesta omassa sängyssäsi, mietitkö, heräsivätköhän muutkin matkustajat unesta? Kysymys on järjetön, sillä on päivänselvää, että sillä hetkellä kun sinä heräsit, tajusit samalla, että jokainen unimaailmasi luomus oli oman tietoisuutesi kuvitelmaa.
Matkallamme kotiin, itseemme, koemme erilaisia asioita. Joku kokee elämässään syntymän, lapsuuden, nuoruuden, aikuisuuden, opiskelut, työelämän, perheen, puolison, kotieläimet, keski-iän, vanhuuden, ja lopulta kehon kuoleman. Toinen taas kokee hieman erilaisen yhdistelmän elämän eri vaiheita. Elämä on tässä ja nyt, ja sen vivahteista kuuluukin nauttia. Mutta jos uskomme uneemme sekä siihen, että koko elämämme ajan olemme tuo erillinen itse, voiko todella olla niin, että tämä tietoisuuden keskittymämme (identiteetti, sielu, henki, erillinen itse) häviää myös olemasta, kun keho kuolee?
Tietoisuus ei voi kuolla
Tietoisuus, oleminen, ei voi hävitä. Se on aina ollut ja tulee aina olemaan. Me olemme se. Jokainen näennäinen erillinen itse on eräänlainen keskittymä, energiasupistuma tämän äärettömän tietoisuuden kentässä. Erillinen itse on tietoisuuden aktivaatiota; se siis muodostuu tietoisuudesta, tiedostamisesta.
Kautta aikojen ihmisillä on ollut kuolemanrajakokemuksia, joissa he ovat käyneet toisella puolella ja kohdanneet tuonpuoleiseen siirtyneet lähimmäiset uudelleen. On tilanteita, joissa potilaan aivotoiminta on lakannut hetkellisesti, mutta he silti herättyään kertovat tuonpuoleisen kokemuksistaan. On ihmisiä, jotka muistavat entiset elämänsä. Lapsia, jotka kertovat eläneensä jonakin toisena ihmisenä ennen syntymäänsä, ja heidän kertomiensa perusteella tehdyt tutkimukset ovat osoittaneet, että tällainen henkilö on todella ollut olemassa ja elänyt siinä kaupungissa ja sillä kadulla, joista lapsi on kertonut.
On mediaalista herkkyyttä omaavia ihmisiä, jotka pystyvät olemaan yhteydessä tuonpuoleiseen siirtyneiden henkien kanssa. On tilanteita, joissa meedio kuvailee henkimaailman tulijan niin tarkasti, että viestin vastaanottava omainen ällistyy niistä ominaisuuksista, joita meedio heille kuvailee, vaikkei ole kyseistä henkilöä koskaan tavannutkaan. Tulee tarkat kuvailut kehosta, ihmisen luonteesta, tapahtumista, jotka vain viestin vastaanottaja voi tietää. Tulee nimiä, selityksiä siihen, mihin viestin toimittaja (henki) on maanpäällisessä elämässään kuollut, mitä hän on tehnyt työkseen, montako lasta hänellä on mahdollisesti ollut.
Jos emme oivalla todellista olemustamme vielä tässä elämässämme, synnymme uudelleen kehoon, erilaisiin olosuhteisiin, jotta saamme taas kerran mahdollisuuden oppia toimimaan rakkaudesta käsin, tekemään valintamme rakkaudesta käsin. Anteeksianto (se, mitä luulin sinun minulle tehneen, ei todella tapahtunut) on väkevä työkalu todellisuuden paljastumiseen meille. Se herättää meidät unesta.
Meedio on tarpeeksi herkkä aistimaan tietoisuuden energiakeskittymiä, joita kutsumme vaikkapa sieluiksi, entiteeteiksi, hengiksi. Tietoisuus ei voi kuolla. Niin kauan, kuin energiakeskittymä uskoo olevansa erillinen entiteetti, pysyy se myös olemassa, näennäisesti erillisenä. Aalto ei kuitenkaan ole koskaan erossa valtamerestä, vaikka se luulisi niin. Se on tehty siitä.
Kun erillinen itse lopulta päättää kääntyä sisäänpäin (kun aalto palaa mereen), ei se, josta tämä itse oli tehty, häviä. Se vain lopulta tajuaa olevansa se, joka se aina oli.
Mutta jos kokemamme elämä on unta, miksi vaivautua kiinnostumaan henkimaailman asioista?
Mediaaliset kokemukset ovat ilmiö, joita en ole voinut sivuuttaa kokemuksestani.
Itse en ollut koskaan erityisen kiinnostunut mediaalisuudesta, enkä koskaan suunnitellut erityisesti harjoittelevani mediaalisia kykyjä. Päämääräni on ollut löytää onnellisuutta ja mielenrauhaa elämääni. Ihmeiden oppikurssi (IOK) ja muut non-dualistiset opetukset toivat viimein kauan etsimääni rauhaa. Eckhart Tollen Läsnäolon voima -kirjaa lukiessani oivalsin tiettävästi ensimmäistä kertaa, että minun ajatuksillani ei ole mitään tekemistä sen kanssa, kuka olen. Tämä voi kuulostaa arkiselta esimerkiltä, mutta kyseinen mieleeni herännyt oivallus oli tajunnanräjäyttävä. Nauroin ääneen.
Työ egon purkamisen parissa on tuonut rauhaa ja selkeyttä elämään. IOK:ssa puhutaan sisäiseen rakkauden ohjaukseen luottamisesta, ja sitä olen pyrkinyt elämässäni noudattamaan. Olen mieltänyt sen samaksi kuin intuitio.
Olen aistinut asioita lapsesta saakka, tuntenut näkymättömän läsnäolon. Kuitenkin vähän alle kymmenen vuotta sitten aloin saada tietoisia kokemuksia tuonpuoleisesta. Näin tulijan (kaukainen sukulainen) makuuhuoneessani hyvinvoivana, ja epäilin mielenterveyttäni. Miksi ihmeessä mieleni kuvittelee tämän henkilön makuuhuoneeseeni? Ihmisen, jonka olen nähnyt viimeksi lapsena, kun hän oli alzheimerin kourissa vuodepotilaana. Sieltä tullut viesti osoittautui kuitenkin äärimmäisen tärkeäksi, ja viestin toimituspyyntö toiselle kaukaiselle sukulaiselle ohjautui oikeaan osoitteeseen mitä ihmeellisemmällä tavalla. Kun viesti oli toimitettu perille läheiseni toimesta, kesken kyläkahvien, televisio meni päälle itsekseen ja sammui saman tien, merkkinä kiitokseksi toimitetusta viestistä.
Samankaltaisista mitä ihmeellisimpien ”sattumusten” ja kohtaamisten listasta on tullut niin pitkä, etten enää pysy laskuissa perässä. Mieleni järkeilevä osa on muuttunut voimattomaksi: tässä ei ole enää tilaa sattumalle. Ei sitten mitenkään.
Henkinen egoni vastusti kokemuksiani voimakkaasti. ”Jos kaikki on unta, niin eihän näillä ole mitään väliä. Voin jättää nämä huomiotta. Ne eivät ole totta.” Kokemukseni ei kuitenkaan mennyt niin. Viestit voimistuivat. Koin fysikaalisia, selittämättömiä ilmiöitä, joille ei ole löytynyt järjellistä selitystä. Vasta kun hyväksyin taipumukseni tällaiseen herkkyyteen, pelottaviltakin tuntuvat ilmiöt hellittivät. Intuitio kuitenkin voimistua sitäkin enemmän.
Antin mieli on rakentunut niin, että asiat tulee pystyä selittämään mahdollisimman yksinkertaisesti ja selkokielellä; mutkat suoriksi, kuten sanotaan. Se, että kieltäisin minuun yhteyttä ottavan hengen läsnäolon, on sama, kuin että kieltäisin edessäni istuvan ystäväni, jonka kanssa nautin päiväkahvia. Ovathan ne absoluuttisesta näkökulmasta sitä samaa: leikkiä tietoisuuden kentässä. Ja tämä tietoisuus on meidän todellinen itsemme.
Kehon – tai hengen – kieltämisessä ei ole mitään henkistä. Se on henkisen egon metku. Tiedostaminen ei kiellä mitään. Se vain siunaa mielessään näennäisen toisen, sillä se tietää aina siunaavansa itseään. Tiedostaminen ei kiellä kehoa, vaan katsoo sen läpi toisen sydämeen. Ja sieltä hän löytää myös oman sydämensä valon. Tätä on anteeksianto.
Lopputulemana olen viimein todennut, että edelleenkin vain rakkaus on totta. Tämä totuus ei natise liitoksistaan, olipa kokemus mikä tahansa. Tehtävämme on herätä tästä unesta tiedostamiseen, omaan itseemme. Matka siihen on ihmeellinen ja ainutlaatuinen, jokaiselle omanlainen. Jonkun toisen ei tarvitse kokea tai edes uskoa henkimaailman asioihin. Päinvastoin: uskomuksista irti päästäminen on todellisen henkisyyden ydin, sillä ego elää uskomuksilla, kiinni pitämällä. Sen sijaan kokemus on suora tieto, jota koskettaessa epäily häviää. Ei ole ketään, jonka tarvitsee uskoa mihinkään. On vain kokemus, ja sitten mahdollisuus päättää, miten siihen suhtautuu. Pelolla tai rakkaudella.
Ja taas matkaton matka kohti Ykseyttä jatkuu.
”Mutta samaan aikaan minusta on egoismin huipentumaa sanoa, että jokin ei voi tapahtua, koska emme osaa selittää sitä.” -Dr Robert Spetzler, neurokirurgi
