Paradoksaalista kyllä; ennen kuin oivallamme todellisen olemuksemme, heräämme, ilmiömaailman monet muodot voivat olla apuna johdattamassa meitä lähemmäksi Itseämme. Paradoksi sekin, sillä miten muka voisimme edes mennä lähemmäksi Itseämme? Jos joku kehottaisi sinua ottamaan askeleen lähemmäs Itseäsi, mitä tekisit? Sinä olet jo Se. Sinä Olet.
Todella on siis kysymys vain huomion siirtämisestä havaitun maailman objekteista siihen, kuka kokee tämän kaiken. Kuka minä olen? Erillinen itse ajattelee, että kyse on jonkinlaisesta työstä, vaivannäöstä. Mutta oikeastaan oman Itsen, tai Jumalan syliin putoaminen tapahtuukin vain työn tai vaivannäön lopettamisen johdosta. Lopulta vetäydymme, kuin magneetin tavoin, todelliseen luonnolliseen olotilaamme vailla rajoja. Ikään kuin olisimme kuminauhan tavoin pitäneet itseämme venytettynä, kunnes yhtäkkiä tajuamme päästää irti. Kuminauha palaa luonnolliseen olotilaansa. Jännityksen tilasta oli tullut niin normaalin tuntuinen olotila, ettemme edes ymmärtäneet tekevämme työtä sen ylläpitämiseksi. Tämän vuoksi työskentelyn lopettaminen voi tuntua prosessin aikana työltä.
Toisin sanoen lopetamme vastustamisen. Jos vastustus loppuu, erillisellä itsellä tai egolla ei ole enää syytä olla olemassa. (Se ei koskaan ollutkaan olemassa.) Ja jos ei ole sitä joka vastustaa, missä on ongelma? Ihmeiden oppikurssi opettaakin meitä tulemaan tietoiseksi kahdesta äänestä mielessämme: pelko tai Rakkaus. Valitsemme aina kuunnella jompaa kumpaa ääntä.
Ego tuomitsee ja pitää mielen unessa, Totuus on hereillä ja näkee vain viattomuutta
Todellinen anteeksianto on Ihmeiden oppikurssin opetuksen avainasemassa. Se tarkoittaa sitä, että yhä uudelleen valitsemme tuomitsemisen ja vastustamisen sijaan (joka on egon tapa reagoida) Rakkauden katsontatavan, ei-tuomitsemisen. Se on jatkuva tahtotila nähdä toinen viattomana. Toinen on viaton; näennäiset epäsuotuisat tilanteet ovat vain mielemme projisoimia tilanteita. Joka kerta, kun näen toisen viattomana, itse asiassa minä Itse olen se, jonka alitajunnasta poistuu kerros syyllisyyttä. ”Kaikki” voittavat. Sillä eihän lopulta ole ketään toisesta erillään. Erillisyys oli vain egon harhainen ajatus.
Sanat voivat vain kömpelösti yrittää selittää sitä, mitä ei voi selittää. Kuten Ihmeiden oppikurssissa sanotaan, ”Sanat ovat symbolien symboleja, kahdesti totuudesta poistettuja”. Tai Rupert Spiran sanoin ”Kaikki henkiset opetukset tekevät myönnytyksiä”.
”Olemme huomanneet, että mielessäsi on vain kaksi osaa. Ego hallitsee niistä toista, ja se on tehty harhoista. Toinen on Pyhän Hengen koti, jossa totuus vallitsee. Muita oppaita ei ole valittavana kuin nämä kaksi, ja valintanasi seurauksena ei ole muita lopputuloksia kuin joko pelko, jota ego aina saa aikaan, tai rakkaus, jota Pyhä Henki aina tarjoaa sen tilalle.” IOK, Oppilaan työkirja, harjoitus 66, sivu 116.
